Valeriia Boiko / Noora Oluikpe
Canva Pro

Ensimmäistä kertaa määrittelin järjestämääni koulutuspäivään laitevaatimuksiksi tietokoneen ja tekstinkäsittelyohjelman. Pyyhin sanamuotoja useampaan otteeseen pois pienen puistatuksen vallassa. Sielussani sirisivät tietokoneluokkien loisteputkivalot ja näyttörivistöt. Apua! Teemana tulevaisuus — toteutuksena vuosituhannen vaihteen millenium-painajainen. Emmin pitkään ennen kuin taivuin tietokonetyöskentelyä vaativaan lähikoulutuspäivään, jonka päämääränä ei ollut digitaitojen kehittäminen.

Edellisillä sanataiteen lähitreffeillä Hämeenlinnan Tiirinkosken tehtaalla olimme olleet luonnon ja maatiaiskissojen helmoissa. Voin kertoa, ettei koulutuspalautteissa oltu kertaakaan haikailtu teknologian perään. Sanataidetta syntyy, kun raaputtaa vienosti kynää paperia vasten. Jos tietokonetta olisi pakko käyttää, miksi ihmeessä emme kokoontuisi etäyhteydellä?

Kirjailija ja sanataideohjaaja Kari Välimäki, sekä hänen raapaletyöpajaansa suositellut Kouvolan kirjaston pedagoginen informaatikko Raija Hasu torppasivat ehdotukseni etäkoulutuksesta suorilta käsin. “Ei se tunnu samalta!” Lausahdus kaikui yhä päässäni, kun pyysin apua Lahden mediaohjaajilta. Olin kylläkin ensin lähettänyt kysymykseni verkkopalvelupäällikölle. Mielestäni kirjaston järjestelmien mittakaavassa asiani oli Melko Tärkeä.

“Onko Lahdessa tietokoneluokkaa, mihin päästettäisiin kirjastolaisia?” Sen luovempaan ajatteluun eri vaihtoehdoista en pystynyt. Kävi ilmi, että kirjaston monitoimitilassa on lainaläppäreitä ja jo aiemminkin havaitsemiani lattialuukkuja. Niiden alta paljastui pistorasioita, tuolin jalan mentäviä kuiluja sekä rinnakkaistodellisuus. Siihen kytkeytymällä saimme aikaiseksi aivan mainiot sanataidetreffit. Kiitos ihanat, kirjoittavat kirjastolaiset!

Karin kanssa raapaleista keskusteltuamme, päätimme kutsua päivän puhujaksi kirjailija Johanna Sinisalon. Hän voitti Finlandia-palkinnon tietokoneluokkien kulta-aikaan vuonna 2000. Silloin ihmiskunta istui uuden vuoden yli hengitystään pidätellen odottamassa ajanlaskun ja kaikkien käyttöjärjestelmien sekoamista. Sanataidetreffien puheenvuorossa Fiktion keinoin kohti tuntematonta tulevaisuutta Sinisalo käsitteli spekulatiivisen fiktion, kuten dystopioiden, fantasian, maagisen realismin ja tieteiskertomusten keinoja käsitellä yhteiskunnallista muutosta ja murroskausia.

Sinisalo muistutti, että saduilla, myyteillä ja mystiikalla luotiin järjestystä kaoottiseen maailmaan jo paljon ennen kuin “realismin muotisuuntaus” valtasi alaa 1800-luvulla. Jäin pohtimaan, täytämmekö salaliittoteorioilla, tekoälyn tuottamilla valeuutisilla, somevaikuttajien kuvakerrontaan perustuvilla satumaailmoilla ja poliittisella propagandalla inhimillistä tarinoiden kaipuutamme. Tarinat kohdentavat ja rajaavat sisälleen hallittavia kokonaisuuksia, ja jättävät myös paljon ulkopuolelleen. Sepittämisen voima on salakavala. Vaikka tarinan valheellisuus olisi silmiinpistävää, kyseenalaistaminen voi tuntua epämiellyttävältä tai jopa mahdottomalta. Yhteiseksi sovitun tarinan särkyminen aiheuttaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemuksia.

Tieteellisen totuuden etsiminen on päättymätön, jatkuvasti muuttuvien faktojen punnitsemiseen perustuva upottava suotaival. Punaisen langan löytäminen ei käsittääkseni ole ollenkaan mahdollista ilman vankkaa yleissivistystä ja pään pinnalla pitävää arvoperustaa, johon kaikki uusi tieto pitäisi peilata ja suhteuttaa. Suunta katoaa todella helposti, jos ei jaksa nähdä vaivaa. Ken siis punaisen langan suostaan löytää, siitä toisillekin kertokoon! Mielellään tiiviisti ja havainnollistavasti. Tiedolla kyllästetyn ihmisen informaatioähky oirehtii epätoivoisena kaipuuna kohti kertomuksia, joilla on ymmärrettävä alku, keskikohta ja loppu.

Sattumoisin raapale (engl. “drabble”) on lyhyt novelli, josta tulisi löytyä kaikki edellä mainitut tarinan kerronnan vaiheet. Kari Välimäki kutsuu raapaleita leivoskeksiksi. Raija Hasu käyttää ilmaisua yhden illan juttu — joita voi myös ketjuttaa. Molemmat kielikuvat toimivat. Raapaleen voi totta vie kirjoittaa kerralla valmiiksi ja ahmaista suupalana. Kenties vaikka paketillisen kerrallaan! Sen verran herkullisia ne ovat. Mainittakoon, että raapaleet sopivat myös mainiosti erinäisiin kekkereihin, kuten kirjoituskilpailuihin ja lavarunoustapahtumiin.

Ihan simppeliä ei raapaleen kirjoittaminen kuitenkaan ole. Työstämme alkuja, keskikohtia ja loppuja hyvän tovin ennen kuin pääsemme lukemaan tuotoksiamme. Porvoon kaupunginkirjastosta Lahteen kirjoittamaan saapunut Sanni Saarinen kommentoi jossain välissä työpajaamme, että raapaleen kirjoittaminen vaatii melko vankkaa kirjallista perusosaamista. Kari kiertää punakynän kanssa ja saa aivomme hyrräämään tiivistämisen, toisin sanomisen ja sanavaraston venyttämisen parissa. Raapaleiden työstäminen vie kielitietoisuuden ja lukutaitotyön syvimpiin syövereihin.

Raapaleet ovat saaneet alkunsa Birminghamin yliopiston Science Fiction Societyn toiminnassa. Nimi on peräisin Monty Pythonin 1971 ilmestyneestä Big Red Book ‑teoksesta, jossa “Drabble” tarkoitti novellikilpailua. Raapaleelle määriteltiin mitaksi tasan sata sanaa, jotta teoksen inspiroimia novellikisoja päästiin toteuttamaan myös tosielämässä. Johanna Sinisalo on keksinyt raapaleen suomenkielisen nimen tuodessaan konseptia Suomeen. (Lähde: Kari Välimäen opetusmateriaali.)

Sanataidetreffiemme tavoitteena oli herätellä osallistujia pohtimaan, kuinka ohjaisimme kirjastoissa sanataiteen avulla ihmisiä työstämään vaikeita puheenaiheita, esimerkiksi tekoälyyn liittyviä uhkakuvia. Johanna Sinisalo kannusti kirjoittamaan asioista, jotka herättävät itsessä tunteita. Hänen uusin teoksensa Joutsenlaulu (2025) pureutuu lajien välisiin suhteisiin ja kommunikaatioon. Sinisalon luennon perusteella arvaisin, että teoksessa tullaan ottamaan voimallisesti kantaa myös tekoälyyn. Pitää lisätä tämä lukulistalle!

Yhteiskunnallisten murrosten lomassa on tärkeää palautella uskoa tulevaan. Ilman sitä ennakointi ja tulevaisuuden rakentaminen on mahdotonta. Tarvitsemme kertomuksia toivotuista todellisuuksista, jotta elämämme ei olisi päämäärätöntä ajelehtimista, toisten tahtoon taipumista ja satunnaisiin sattumuksiin sopeutumista. Tulevaisuusvallan käyttäminen tarkoittaa, että päätämme tietoisesti määritellä, mikä on mahdollista ja toivottavaa.

Teksti: Noora Oluikpe

Kiitos Johanna Sinisalo, Kari Välimäki, Raija Hasu ja koulutuksen osallistujat inspiroivista ajatuksista!

Raapaleita

Koulutuksessa käytimme aineistoina Sitran kuvitteellista JOS*-aikakauslehteä sekä kirjastoalan trendikortteja, joihin voi tutustua esimerkiksi Lahden AKEn Mistä on kirjastoalan tulevaisuus tehty? ‑artikkelin kautta.